Kiitos, Jokerit – isoja tunteita haetaan

Auringon valo pilkistää Hartwall Arenan katsomoihin, koska kevät on pitkällä. Vappuun on alle kaksi viikkoa, ja Jokerien kausi on juuri huipentunut. Jäällä juhlivat KHL –kauden viimeistä ottelua muun muassa hienot pudotuspelit pelanneet veteraani Ossi Väänänen, play off -henkeä määrätietoisuudellaan kautta linjan puhkunut Tommi Huhtala, sarjan tehokkain puolustaja Philip Larsen, itsensä kauden tärkeimmissä peleissä ylittäneet Eetu Pöysti ja Oskari Korpikari sekä aina luotettava Atte Ohtamaa. Kohta kapteeni Niko Kapanen nostaa Gagarin Cupin voiton kunniaksi…

Sitten heräsin.

Ei se ihan noin mennyt.

Eihän se mennyt ollenkaan noin. Kevät on vasta alussa. Kaikki mainitut pelaajat ovat sairaslistalla, Korpikari on jopa joutunut lopettamaan uransa.

Helsingin Jokerit ei juhli Gagarin Cupin voittoa, vaan kausi on ohi.

Kannattajan pettymys on niin suuri, ettei tiedä miten päin olisi.

Kiitos, Jokerit. Isoja tunteita on haettu, niitä on myös saatu.

* * *

Olen kannattanut Jokereita vuodesta 1977. Ensi tammikuussa tulee kuluneeksi 40 vuotta siitä, kun kummisetäni vei minut ensimmäistä kertaa Jokerien otteluun.

Sen jälkeen elämään on mahtunut monenlaista niin minulle kuin Jokereillekin. Se on luonnollista, elämä etenee, maailma muuttuu. Kummisetäni on kuollut, minä olen vaalinut hänen muistoaan opastamalla paitsi omat lapseni, myös oman kummipoikani Jokerien maailmaan.

Jokerit on pelannut SM-liigaa, 1-divisioonaa, uudelleen SM-liigaa ja nyt parin kauden ajan KHL:ää.

Näiden vuosikymmenten aikana Jokerit on voittanut viisi Suomen mestaruutta. Silloin kausi on päättynyt juhliin. Pronssiakin on tullut, mutta sen voittamista on varjostanut parina keväänä putoaminen finaalista.

Ja hopeamitalit, niiden arvon ymmärtää vasta vuosien päästä, jos silloinkaan.

Yli 30 kertaa kevät Jokerien kanssa on päättynyt pettymykseen. Mestaruutta ei ole voitettu.

Miten sitten olen jaksanut kannattaa Jokereita? Jos hakisin pelkkää voitonhurmaan verrattavaa euforiaa, tekisin jotain muuta kuin seuraisin urheilua.

Suosikkibändien keikat eivät koskaan tuota samanlaista pettymystä kuin se, kun kävelee työmatkan päätteeksi läpi Tukholman älylaite kädessä ja katsoo Jokerien uutteraa yritystä Nižni Novgorodissa ja vihdoin junamatkan ja turvatarkastuksen jälkeen näkee Arlandan sporttibaarissa, että siinä se, ratkaiseva tappio. Jokerien kausi on ohi.

Mutta keikoilla käyminen ei myöskään tarjoa samanlaista jännitystä. Jääkiekkoa – suosikkijoukkuettaan, minun tapauksessasi Jokereita – seuratessaan ymmärtää oikeastaan kaiken katoavaisuuden. Sen, miten ohuen langan varassa kaikki roikkuukaan.

Asiat voivat mennä putkeen tai pieleen.

Kyse on ottelun, ottelusarjan ja kauden mittaisesta jatkumosta ratkaisuja, joita huippuunsa treenatut ja taktisesti neuvokkaiksi valmennetut pelaajat tekevät yhä nopeampitempoiseksi kiihtyvässä pelissä.

Yksi virheratkaisu, ja koko ottelu, ottelusarja ja kausi saatetaan menettää.

Vastaavanlaisessa jatkumossa elämme itsekin pysähtymättä asiaa sen kummemmin miettimään.

Ja koko elämään suhteutettuna kyse on kuitenkin vain jääkiekosta.

Miten valtava rikkaus onkaan saada tuntea näin voimakkaita tunteita asiasta, joka ei sinänsä vaikuta arkeen. Aurinko ei paista tänäänkään, vaikka Jokerit hävisi eilen. Töitä on tehtävä, liikennesääntöjä noudatettava.

* * *

Rehellisyyden nimissä on muistettava, että ennen vuotta 1991 mestaruudesta haaveilemiseen ei monena kautena ollut urheilullisia perusteluja, Jokerit oli SM-liigassa usein haastaja.

Ja haastaja Jokerit on jälleen. KHL:ssä Jokerit on korkeintaan sarjan keskitason budjetillaan vasta ”kakkoskorissa” Itäisen konferenssin suurseurojen sekä Moskovan ja Pietarin joukkueiden jälkeen. Venäjän ulkopuolisista joukkueista sarjan sittemmin jättänyt Praha on pystynyt pääsemään finaaliin saakka, mutta Jokerit ja muun muassa kolmen NATO-valtion joukkueet KHL:ssä ovat toistaiseksi saaneet tyytyä sparraajan rooliin.

Nyt pelien päättyminen on tietysti pettymys ja päällimmäisenä mielessä, mutta tähän niin kuin moneen muuhunkin ei-mestaruuteen päättyneeseen kauteen on mahtunut paljon pieniä ilonaiheita.

Ja vähän isompiakin, enkä nyt tarkoita pelkästään Topi Jaakolan partaa. Meillä oli loistava tanskalaiskolmikko, joka piti korkean tasonsa loppuun saakka. Jesper Jenseniä tekee jopa mieli kutsua kauden yllättäjäksi. Pekka Jormakka sopeutui puolestaan hetkessä KHL:n vaatimuksiin – kaikille Liigasta siirtyneille ei ole käynyt niin.

Nyt alkaa sitten Jokerien kannattajan toinen kausi. Se, jolloin seurataan siirtomarkkinoita ja jännitetään Jari Kurrin ja Janne Vuorisen löytöjä. Yhdessä uuden valmentajan Jukka Jalosen – ja Jokerien markkinoinnin – kanssa he loihtinevat sellaisen joukkueen, että loppukesällä odotukset ovat taas korkealla.

Kun Jokerit pelaa seuraavan kerran, luonnonvalo pilkistää Hartwall Arenan katsomoihin.