Ilon kautta

Sydämen todistuksesta kävi pieni narrileima osapuolten vaatteissa tai mahdollisesti jopa ihossa (eipä mennä nyt asioiden edelle).

Lyhyt mutta ikuisesti mieleen jäävä yhteisyys ja rakkaus tuikahti kuitenkin kassahihnan velton-rupisen hihnan äärellä. 

Näin meillä päin kohdataan tai ainakin pitäisi kohdata; jos kaikki menisi niin kuin unelmien marketissa, ei paljon olisi tarvetta käydä ammattiauttajalla (eikä oikeastaan peleissäkään).

* * *

Jono takana kasvoi. Henkilökunta, siis tuo kaunis olento kassalla, kysyi asiakasomistajuuskorttia. Sellaista ei ollut näyttää. En saanut alennusta kausikortilla, mutta palsternakasta, halpamakkarasta, käsipyyhkeistä, saludosta (nimi muutettu) eikä tupakasta sentään veloitettu ylihintaaa.

Tupakasta puhuttiin vielä sen verran, että jaoin yhden kauneimman jokerikokemukseni, joka taas oli Otakar Janeckyn kanssa Düsseldorfissa bussin katveessa jaettu savuke.

Tästä päästiin luontevasti Teemuun. Jono kasvoi ja muuttui äreäksi ja käreäksi. Toivottiin yhdessä Teemulle silkkaa hyvyyttä, päätti jäbä nyt sitten pelata elikkä ei. Yhtä mieltä oltiin siitä – verrannollisesti Oton tarjoamaan tupakkaan – että jos Teemu Selänne joskus tarjoaisi baarissa lasin maitoa, mielellään silleen tiskiä pitkin liu'utettuna, niin siihen paikkaan voisi ihan hyvin lopettaa ainakin... Kahvittelun.

Tässä vaiheessa paine alkoi käydä kaikin puolin sietämättömäksi.

* * *

Viimeisten (ja toivottavasti ei viimeisten) sanojen jälkeen astuin kadulle, selvitin välini ihan aiheellisesti vimmastuneen mummoihmisen kanssa ja jäin toljottamaan, jostain kumman syystä, Hämeenlinnaan kulkevaa bussia.

Mielessä nuljahteli pari latteaa ajatusta.

Teki mieli olla osa jotain suurempaa kokonaisuutta. Vähän niinku silleen perhettä. (Siitäkin huolimatta, että kuten Leo Tolstoi sanoo, niin ”kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan”.)

Teki mieli lähteä kokemaan jotain ihan uutta ja ah (ach) niin tuttua. Ihan vaan sitä vilpitöntä narrinrakkautta, joka ei miksikään muutu, vaikka kuinka maailma myllertäisi ympärillä.

Tätä lempeä ei vie sen enempää nuppitohtori, sarjataulukko, omat epäilykset kuin maailmanpolitiikkakaan. Iloa, odotusta ja toivoa ei ihan noin vain vohkita.

Lauletaan, ystävät, sanoin satunnaiselle mummolle ja sain vastaukseksi kohteliaan selkääntaputuksen. Se ei ollut ihan pientä.