Superjokerit – Stadista!

Kunnioitettavat 48 vuotta! Keski-ikä. Iskeekö nyt keski-iän kriisi vai tunkeeko kokemus uutta virtaa koneeseen?

On hämmästyttävää miten aika kiitää. Viimeksi kun ajattelin Jokerien ikää, niin joukkue täytti neljäkymmentä ja nyt siitäkin on kulunut jo kahdeksan vuotta. Mihin nämä vuoden oikein rientävät? Mitä niistä jää jäljelle?

Areenan alakerran Hese on loistava paikka istua ja tarkkailla ensin hitaasti, sitten nopealla rysäyksellä täyttyvää Arenaa. Lähestyvän syntymäpäivän nostalgisissa tunnelmissa bongailen ohikulkevien ihmisten joukosta tuttuja, legendaarisia faneja. Kohtaamiset fanien kanssa ovat itse asiassa kovin jännittäviä. Heidän elämästään en tiedä juurikaan mitään. Mistä he tulevat, kenen he kanssa asuvat, minne he ovat menossa? Elämän ilot ja surut, kauneimmat muistot, elon polun ratkaisevat hetket. Mitä niistä tietäisin, mutta silti fanikavereita kohdatessa tuntuu, kuin tapaisi hyvän ystävän. Jälleennäkemisen riemu on aitoa. 

Jokereiden parissa syntynyt ystävyys on totta. Emme ole jakaneet yksityisen elämän suuria salaisuuksia, mutta olemme kokeneet suuria tunteita yhdessä. Olemme nähneet ratkaisevan maali viime sekunnilla. Olemme riemuinneet voitettua ottelua ja jääneet kiittämään joukkuetta katsomoon. Olemme kulkeneet päät painuksissa kaupungilla hävityn finaaliottelun jälkeen. Olemme nauttineet pelaajan loistosuorituksesta. Olemme iloinneet jokerijunnun menestyksestä. Suuret fanimatkat olemme tehneet yhdessä. Kaiken olemme kokeneet yhdessä ja usein samalla tavalla.

Arenalle valuu lisää väkeä. Tunnistan Archien, Tiinan, Paven, Villen, Loten. Jotkut huomaavat minut ja heilauttavat kättään. Jotkut poikkeavat tervehtimässä. Jokainen kohtaaminen tuntuu hyvältä – olen omieni parissa. Päiden yläpuolella heiluu suuri, komea ja värikäs narrihattu. Legenda Perahan se siellä! Ilahdun – Pera on yksi uskollisimmista jokerifaneista ja elävä esimerkki siitä, kuinka jokainen, omana itsenään on tervetullut Eteläpäädyn iloiseen joukkoon. Olen iloinen, että tutustuin Peraan.

Hauska muisto tulee mieleen kaudelta 2000-2001, vaikka kausi päättyikin järkytykseen. Minulla ja perheelläni oli kausarit katsomossa 110. Edessämme istui mies, joka välittömästi pelin alettua vaipui syvään uneen. Pelin äänien välillä vaiettua, tuo syvä uni myös kuului. Erätauoilla hän virkosi ja palasi pelin alettua jälleen nokosilleen. Olisiko miehen pelikiinnostuksen laimeus ennakoinut kauden shokeeraavaa lopputulosta? Missä tuo mies on nyt?

Muistot tunkevat mieleen. Mitä on jäänyt päällimmäiseksi? Hassuja mielikuvia, joitakin. Kuten se mainos edellisen mestaruuden jälkeen. Muistatteko? Sen, jossa Ville Peltonen, Jukka Hentunen ja Kari Lehtonen istuvat pukkarissa sanoen vuorollaan ”Jokerit”. ”Pitää muuten pojan Pasilassa” ja sitä rataa. Ilmeisen hyvä mainos, koska sen vieläkin muistaa ja vieläkin naurattaa. Poikaa ei pidetty Pasilassa, mutta Euroopasta tuotiin pokaali. Jotain sekin!

Tappioputket ja voittoputket häviävät muistoista. Paitsi tietysti kauden 1996-1997 voittoputki, josta blogikollega Pasi jo kirjoittikin. Mestaruudet eivät unohdu, suuret finaalitappiot eivät unohdu. Pelaajien upeat suoritukset eivät unohdu, kuten Otakar Janeckyn ja Petri Variksen pesäpallopeli vuonna 1994. Sitä eivät muuten unohda turkulaisetkaan. Eräs ystäväni entisestä pääkaupungista muistaa säännöllisin väliajoin välittää minulle katkeruutensa kyseisen maalin hyväksymisestä. Näin syvälle epäoikeudenmukaiseksi koetut tapahtumat jäävät kaivelemaan. Kuten myös se eräs jumalan käsi Oulussa, silloin joskus, aikoinaan.

Pelaajien loukkaantumiset. Varsinkin sellaiset, jossa jäädään jään pintaan makaamaan ihan hiljaa. Ne eivät unohdu. Onneksi Otevrelin kohtalo osuu äärimmäisen harvoin, mutta hän tulee mieleen, kun sattuu pahannäköisesti. Tsemppiä Otevrelille sinne jonnekin!

Syntymäpäivää ei voi muistella ilman Aimo Mäkisen muistoa. Aimo kuoli vuonna 2003. Fanien hihoihin solmittiin mustat nauhat ja katsomoon nostettiin lakana: Kiitos Aimo. Veimme Tomin, silloisen faniklubin hallituksen jäsenen, fanien tervehdyksen Aimon arkulle. 

Loppuun vielä mukava muisto, jonka kirvoitti tässä taannoisessa pelissä erään numero 47 saama vastaanotto hallilla. Aikoinaan eräs numero 17 herätti vastaavan riemun fanikatsomossa. Tämä 17 luisteli jäälle ja fanien käsivarret kohosivat ylös kyynärpäät edellä – kuten siivet, tiedättehän. Sitten alkoi huuto: korppii, korppii! Ässien legendaarinen Jari Korpisalohan siellä taituroi kiekon kohti maalia. Korppihan on oikeasti stadilainen, vaikka ura urkeni ja jatkui patapaidassa. Korpisalon viimeinen vierailu Arenalla päättyi kiitoksiin fanikatsomolle, joka otti kiitokset ilolla vastaan ja osoitti kunnioitusta taitavalle ja mieluisalle vastustajalle.

Onnea 48-vuotiaalle! Taistele Jokerit!

Partners of the KHL Championship 2017/2018