Saappaat jalassa, ja silleen

Harmittaako? No ei tod. Mutta kolmannen jatkoerän puolivälissä olin jo ehtinyt rakennella mielessäni blogipostauksen täynnä hurskaita latteuksia kuten ”joukkue kaatui saappaat jalassa” ja ”vastoinkäymiset kasvattavat” ja ”ensi kaudella päästään jälleen aloittamaan puhtaalta pöydältä”. Toisin kävi, kuten tiedetään.

Jokerit ei kaatunut, edes saappaat jalassa, mutta minä sen sijaan menin katolleni ja vieläpä juuri ne saappaat jalassa. Kun Mika Niemen ratkaiseva veto upposi vihdoin moskovalaismaaliin, kiskoin takin niskaan ja saappaat jalkaan ja toikkaroin pihalle purkamaan tomumajaan kasautunutta otteluseurantapingotusta viuhtomalla tolkuttomasti käsilläni ja ölisemällä jotakin epäselvää mutta riemastunutta.

Jäisellä pihamaalla tuli sitten mentyä katolleen sillä seurauksella, että ennen hetkellistä pimenemistä ehdin nähdä yksinäisen saappaan lentävän hidastetusti ilmassa samettista maaliskuun tähtitaivasta vasten. Ja seuraavat viikot saan (itse asiassa jälleen kerran) kantaa uljaasti liikanimeä Ritari Siniperse.

***

Sehän tiedetään myöskin, että fanin elämä on raskasta, ja otteluruuhkarasitus ainakin henkisellä puolella lienee aivan vertailukelpoista tavaraa pelaajien kuormitukseen nähden.

Kun näitä pelejä on muljottanut neljällä vuosikymmenellä, on tietty ei-toivottu kypsyminen jossain vaiheessa kautta kutakuinkin väistämätöntä. Mieli haluaa myös suojella itseään, joten miedon runkosarjaryytymyksen jälkeen playoffeihin tulee usein valmistauduttua määrätyllä eihän tästä nyt mitään tule -asenteella, jotta putoamispettymys ei tuntuisi niin musertavan raskaalta.

Ja sitten tulee näitä tällaisia sarjoja. Kevään mies, tuo tarunhohtoinen hirviö, herää eloon ja koko muu elämä menee sekaisin.

***

Aika usein käy niin, että yksi ainut peli kaudessa todistaa äkkiarvaamatta sen, että se runkosarja kannatti sittenkin jaksaa tarpoa läpi. Vaikka Moskovan kahdeksaneräinen kestävyysvajekoe oli tietysti aivan oma lukunsa, niin tällä kertaa The Ottelu oli kuitenkin kolmas konferenssivälieräpeli Helsingissä.

Kun yhtäkkiä tajuaa, että jalat ja kädet tärisevät ja on mahdotonta istua (tai seistä) paikallaan ja että mikä hyvänsä tapahtuma kentällä lähettää kropasta ilmoille täysin estotonta kailotusta ja mökellystä, josta on mahdoton sanoa onko se innostunutta vai pöyristynyttä, tietää että pelaajien otteista ryöppyävä intensiteetti on tarttunut itseen ja vienyt mennessään.

Kyseisen ottelun jälkeen olo oli vielä parkkihallissa niin kiihtynyt, että oli yksinkertaisesti pakko nojata minuuttitolkulla rattiin ja rauhoittua pelkän liikenneturvallisuuden nimissä. Mielenkiintoista onkin, että Moskovan maratonpeli puolestaan tuotti – paljolti kiitos Karri Rämön häkellyttävän tyyneyden – sellaisen täydellisen rauhan, järkähtämättömyyden luottavaisuuden tunteen, joka viimeistään vakuutti epäilevän mielen siitä, että tämä(kin) kausi todellakin kannatti lusia.

Se, paljastuuko oman pinnan alta lauantaina vimmastunut älämölöäjä vai tyyni ja tyytyväinen tarkkailija, riippuu tietysti pitkälti siitä, tuleeko pelistä esimerkiksi tasaväkinen jännitysnäytelmä vai kliininen selkärangankatkaisuoperaatio. Kumpikin käy, mutta tappio ei tietysti tässä kevätkarusellissa ole enää minkäänlainen vaihtoehto.

Key Official Sponsor

Nornickel

KHL Championship Partners Season 2018/2019