Me voitetaan, me hävitään

Minä olen sitä ikäluokkaa, että aloittelin suurta maailmaa ihmetellen koulunkäyntiä silloin, kun Aimo Mäkinen raapusti nimeä papereihin ja pisti alulle joukkueen nimeltä Jokerit.

Välillä ajattelen, että onko tämä nyt laitaa, että tässä iässä fanittaa lätkäjoukkuetta. Että sitä rinta toivoa täynnä rynnistää kerta toisensa jälkeen peleihin kannustamaan punakeltaisia voittoon? Että sitä pomppaa pystyyn ja kiljuu sen mikä kurkusta lähtee, kun maali syntyy tosi tärkeään paikkaan? Että sitä heilauttaa paheksuvasti kättään, kun tuomari tekee ilmiselvästi epäreilun ratkaisun? Ennen kaikkea, onko tässä nyt mitään järkeä, että sitä raivaa tiukkaan kalenteriin kolme tuntia aikaa viikosta viikkoon nähdäkseen suosikkijoukkueen pelejä?

Joskus, kun lapseni asuivat vielä kotona, ei tällaiset mietteet pyörineet päässäni lainkaan. Minusta oli hienoa, että Jokerit ja peleissä käyminen oli perheen yhteinen juttu. Matseista riitti puhuttavaa aina seuraavaan otteluun saakka. Käytiinpä joskus vieraspaikkakunnillakin. Kevättä kohti yhteinen jännitys kasvoi, kun playoffit alkoivat. Noina vuosina ajattelin, että ehkä tämä harrastus jää kun lapset aikuistuvat. Varmastikin seestyn ja alan käymään matsien sijasta vaikka ompelukerhossa tai kalevalaisessa runopiirissä.

Vielä mitä! Lapset ovat kasvaneet isoiksi – vieläkin käydään yhdessä kannustamassa Jokereita! Ei puhettakaan, että olisi jätetty Jokerit siksi, että vuosia tulee lisää tai että kalenteri täyttyy monista muista menoista. Itse asiassa, minusta tuntuu, että kaksi viime vuotta ovat olleet yhä suuremman sitoutumisen ja rakkauden aikaa. Sydän sykkii Jokereille entistä hehkuvammin.

Eräs kiihkeä jokerifani totesi kauan aikaa sitten, että viikko menee täsmälleen samalla tavalla kuin Jokerit on pelannut. Hienosta voitosta viikkoon tulee innostusbonus ja kurjasta tappiosta hyvältä fiilikseltä menee se paras kärki. Olen suorittanut itsetutkistelua ja todennut, että kyllä tämä pätee minuunkin. Ehkä ei ihan koko viikkoa, mutta kuitenkin.

Voitolla ja tappiolla on väliä. Sillä on väliä millä pelillä matsin lopputulos syntyy. Voittaminen on tietysti aina kivampaa kuin häviäminen, mutta hyvällä pelillä voittaminen nostaa tunnelman kattoon. Tappio on aina karvas, mutta huonon ja tahdottoman pelin seurauksena tullut tappio vie mielen matalaksi. Olisivat edes yrittäneet!

Jokaista peliä ei voi voittaa, sen ymmärtää jokainen. Kun nyt Jokerien matkassa on tullut vietettyä vuosikymmeniä, niin tappiot riipaisevat enemmän kuin ennen. Tänä päivänä en oikein tahdo kestää kavereiden piikittelyä, jos vastustaja on vienyt pelin.

Taistelu Lokomotivin kanssa päättyi lauantaina tappioon. Kaveri lähetti viestin: ”miten pelissä kävikään, onko pleijariviiva kaukana?” Tämä on siis kaveri, joka tasan tarkkaan seuraa sekä KHL että liigapelien tuloksia. Arvatkaa vaan ottiko päähän? Vieläkään en ole vastannut mitään. Jos sinulla hyvä lukija olisi naseva kuitti tälle tyypille, niin kommentoi Facebook -ketjussa. Ehkä osaat vastata paremmin kuin minä.

Playoff-viiva otti lauantaina askeleen kauemmaksi, mutta usko elää. Tämäkin on fanin elämää, usko elää niin kauan, kuin on pakko tunnustaa tosiasiat. Siihen saakka jatkuu spekulointi – jos nyt tuo ja tuo peli voitettaisiin ja nuo toiset häviäisivät nuo kaksi peliä, niin taas noustaisiin auringon puolelle.

Kannatan, tosin paljon vähemmän kuin Jokereita, myös Färjestadin joukkuetta Ruotsin liigassa. FBK:n voitto on pieni, mutta tärkeä lohtu, jos Jokereille käy pelissä kalpaten. Lauantaina Färjestad voitti Leksandin ja pystyin hymyilemään hiukan. 

Me voitetaan, me hävitään. Mut mitä välii, me ollaan Jokerit!

Partners of the KHL Championship 2017/2018