LÄPYLÄPYJEEJEE

Sehän oli periaatteessa ihan hyvä päivä. Maanantai, alla kaunis ja ei-niin-kaunis voittoputki, mutta voittoputki kumminkin. Mieli ja itseluottamus olivat korkealla kuin Mooseksella parhaimmillaan.

Tai siis maanantai tai sunnuntai tai perjantai; tuppaavat nuo viikonpäivät menemään voittoputkessa helposti sekaisin.

Velipojan kanssa oli tullut parinkin pelin jälkeen analyseerattua KHL-tunnelmia ”vähän niinku yleisellä tasolla”, kuten katsoin asialliseksi muotoilla peitelläkseni asiantuntemattomuuttani myös yleisellä tasolla. Oltiin yksimielisiä siitä, että hävityistäkin peleistä on nykyisin mukavampi palata kotiin, kun on sentään nähnyt oivallista kiekkoa. Taputeltiin – ilman apuvälineitä – myös vähän toisillemmekin: käheäksi hiutuneet äänet ja kipeät kämmenet kertoivat, että katsomonkin puolella on tullut tehtyä jotain ainakin sinne päin.

Oli siis perjantai tai sunnuntai tai maanantai. (Tuppaavat nuo viikonpäivät menemään jne.) Pimeä, tihkuinen, lotiseva, erehdyttävästi maanantaita muistuttava perjantai, tai jotain. Paisuneen itsetunnon siivittämänä olin matkalla tappamaan, anteeksi tapaamaan paria videotuomaria.

Niin että miten saakelissa sitä sitten taas kerran löysi itsensä ammattiauttajan odotushuoneesta?

* * *

Odotushuoneessa odotti, no, odottamista. Mieleen juolahtelivat nälkävuosimaisen pitkät erätauot areenalla, majoneesi- ja kofeiiniyliannostuksen ryydittämät yritykset välttää jumbon uuvuttava toisteisuus räpläämällä puhelinta, kengännauhoja tai nenänpäätä.

Kun en muutakaan keksinyt, noukin pöydältä hyppysiini kelmumaisen ohueksi lehteillyn juorulehden. Sen alakuloinen, miltei aavemainen kahina toi mieleen... Jotain.

Sitten se äkkiä iski kuin sata salamaa: muistikuva, särö lasissa, suhiseva, sihisevä käärme paratiisissa.

Muistuma keskeltä SKA-pelin onnea ja autuutta: ”se”.

Siis ne. Läpsyttimet.

* * *

Kun havahduin pimeyden sylistä eli ilmeisesti jonkinlaisen stressiperäisen tajuttomuuden uumenista, olin jo auttamatta ammattiauttajan huoneessa.

Tällä kertaa avuliaasta ammattiauttajasta oli jopa jonkinlaista apua. Hetken keskustelun jälkeen pystyin kuin pystyinkin katsomaan jollen nyt aivan kaikkea, niin ainakin ”sitä” hieman etäämmältä.

Ymmärsin, etteivät kautta katsomonosien ja keskustelupalstojen ihmisiä selvästikin jonkinlaisen raivohulluuden partaalle ajaneet läpsyttimet (kukaan ei tunnu tietävän muutakaan nimeä noille aavemaisesti kahiseville viuhkoille) ehkä lopulta olleetkaan varsinainen syy hieman erikoiseen mielentilaani.

Kysymys saattoi olla jostakin verrattomasti monimutkaisemmasta ja saatanallisemmasta. Mahdollisesti asiaan liittyi jopa se, voiko myös niitä sellaisia ilmalla täytettyjä sojottimia – jotka viime peleissä ovat jotenkin korvanneet sinänsä painajaismaisen viuhkutuksen - varsinaisesti nimittää ”läpsyttimiksi”.

Sittemmin vastaan sojahti nimitys ”patukka”. Moni uskossaan vahva on romahtanut vähemmästäkin.

* * *

Tällaisesta syvällisestä pähkännästä minut havahdutti todellisuuden pariin jälleen ammattiauttaja, joka narisi narisevan tuolinsa tutkimattomista syvyyksistä jotain sellaista kuin että jospa läpsyttimillä, sojottimilla, törröttimillä ja patukoilla ei olekaan mitään tekemistä olotilani kanssa.

Ihmettelin aikani, kuinka kukaan psykiatrisesti suuntautunut pujoparta voi olla tukeutumatta sojottimiin, patukoihin ja ylipäätään mihin hyvänsä mikä ei ole sikari, mutten ehtinyt pukea tuumintojani sanoiksi asti, kun ammattiauttaja jo ehätti edelle ja ryhtyi puhumaan jotain vuosikymmenien narriuden aiheuttamasta kyvyttömyydestä suhtautua voittamiseen.

”Kysymys on voittamisen kulttuurista”, tuoli tai ihminen sen uumenissa nitisi. ”Tai sen puuttumisesta.”

* * *

Kotvasen ymmästeltyäni oli pakko turvautua primitiivireaktioon. Julli, ajattelin totunnaisesti; olihan kyseistä metodia ja kategorisointia tullut käytettyä enemmän tai vähemmän menestyksekkäästi oikeastaan koko aikuisikä niin videotuomarien, oikeiden tuomarien, kaikkien kolmentoista ex-vaimon kuin myös ihan oikeiden jullien kanssa.

Tällä kertaa ratkaisussa tuntui kuitenkin lymyävän epätyydyttävä sivujuonne.

Tappioltahan kaikenlainen tunnustaminen tietysti aina tuntuu, mutta lopulta jouduin myöntämään, että puoskari saattoi olla jopa oikeassa. Samaan aikaan – jälkikäteen tietysti niin kovin helppo sanoa – jossain jonkin aivokurkiaisen (tai niiku vast.) suunnalla kutkutteloi tietoisuus ylpeydestä lankeemuksen edellä.

Jonkin puuskaisen päättelyketjun peruina päätin kuitenkin ryhtyä voittajaksi. Äkisti palautunut itsetunto kohisi korvissa, kun astuin takaisin mustaan, veritihkuiseen yöhön matkallani tapaamaan, anteeksi tappamaan paria videotuomaria.

Ja ylpeys, sehän käy. Vaikka nyt sitten lankeemuksen edellä.

Key Official Sponsor

Nornickel

Partners of the KHL Championship 2017/2018