Ensi kauteen on vielä aikaa

Jokerifani Metronecky #23 istuu hiljaisena rodopuistossa Haagassa. Harvoin tulee lähdettyä näin kauaksi Stadin mestoilta, mutta nyt sielu kaipaa rauhaa ja aivot tilaa miettiä.

Rodopuisto on vielä rauhallinen. Valtavat rhododendron pensaikot ovat täynnä jättikokoisia nuppuja. Sateen jäljiltä suuret lehdet kiiltelevät, kuin paksu vihreä silkki pressanjuhlissa. Hurmaava kukkaloisto on luvassa tänäkin vuonna ja rodojen puhjettua täyteen kukkaansa on puistoon tulvii ihmisiä nauttimaan värikkäiden kasvien kauneudesta. Mutta silloin Metronecky #23 olisi jo muualla, Stadin mestoilla.

Metronecky odottelee illan lätkämatsin alkamista. Suomi on jälleen kerran jahtaamassa sitä kaikkein kiiltävintä, kultaa. Mutta siihen on pitkä matka, monta kovaa peliä pitää voittaa. Metronecky muistaa matkan MM-kisoihin. Tai ei oikeastaan muista. Tuli ehkä muutama kulaus juotua liikaa, matkasta ei jäänyt montaakaan muistikuvaa. Suomi taisi hävitä finaaleissa. Mutta hauskaa oli, ehkä. 

Hetken aikaa viipyilevät mielessä matkat, joita on muutamia kymmeniä – ehkä toistasataa, tullut tehtyä fanijoukon kanssa. Hienoja reissuja. On ollut mahtavaa tuntea saman mielisen porukan voima – se kun kaveria ei oikeasti jätetä. Vaikka mokaisi. Metronecky on mokannut, pari kertaa – ei pahasti, mutta sen verran, että mieleen on jäänyt kaihertamaan. Pitikö sittenkään ottaa niin paljon?

Rodopuistossa kahisee. Aika mukava ääni, kaukaisesti tulee mieleen hokkareiden ääni – juuri silloin kun pelaaja jarruttaa maalivahdin eteen niin, että lumet lentää maskille. Sellainen ääni se on, mutta vaimeampi. Miten paljon lätkä onkaan merkinnyt elämässä, Metronecky naurahtaa, miten paljon – kun rodopuistossakin kuulee lätkän äänet.

Mieli kulkee menneisyyteen. Ilpo Koskela. Siinä vasta rautainen puolustaja, Metronecky palaa vanhan jäähallin 70-luvun tunnelmaan. Joku aitous siinä oli. Silloin pelattiin jääkiekkoa, eikä ollut noita oheisviihdykkeitä. Syötiin makkaraa ja porilaisia. Yksinkertaista eikä kovin maukasta, mutta juuri siinä mauttomuudessaan niin hyvää kuitenkin. Ja Ilpo Koskela, kuin jääkiekko itse. Ei paljon käynyt vaihdossa Ilpo Koskela, kunhan hiukan lepäsi kaukalon laitaan nojaten. Niin ovat muuttuneet, peli, pelaajat ja hallit.

Neljä vuotta meni Ruotsissa. Pohjois-Ruotsissa puuteollisuuden hommissa. Neljä vuotta elämää, käytännössä ilman lätkää. Kun ei ollut Jokereita, niin ei viitsinyt samalla intohimolla seurata pelejä. Työkavereiden kanssa käytiin joskus katsomassa Timrån pelejä, mutta ei niissä sama tunne tullut päälle. Kun on punakeltainen sydän, niin se sykkii kuumimmin punakeltaisille. Metronecky nostaa katseensa taivaaseen ja miettii, onko lätkä joskus mennyt tärkeiden asioiden edelle. Hän laskee katseen käsiin ja muistaa väsyneen puolison, josta tuli ero muutaman aviovuoden jälkeen. Olisi kyllä hyvä, että ne kovimmat jutut olisivat yhteisiä. Mutta kai sitä itsekin olisi voinut joustaa.

Pohjois-Ruotsin keikan aikana Jokerit, ne mokomat, voittivat mestaruuksia ihan solkenaan. Metronecky miettii, että pitikin ne parhaat jokerivuodet viettää muilla mailla. Voi kohtaloa. Kova oli Ilpo Koskelankin kohtalo. Metronecky pitää hetken hiljaisuuden ihan vain Koskelan muistolle. Emme saa unohtaa sankareitamme, hän miettii.

Ammattilaisuus. Se, se on, ajattelee Metronecky #23. Silloin ennen pelaajat olivat samaa porukkaa fanien kanssa. Kuin yhtä perhettä tarkoitti juuri sitä, yhdessä juotiin kahvit toimistolla. Nykyisin jääkiekko on bisnestä ja pelaajat kovan luokan ammattilaisia. Se eriyttää tavallisesta kansasta Metronecky miettii. Oikeastaan aika hyväkin niin. Niinhän se menee kaikissa hommissa, omissakin.

Rodopuistoon laskeutuu jo kevätillan hämärä. Metronecky nousee penkiltä. Ensi kauteen on vielä aikaa.

Partners of the KHL Championship 2017/2018