Ars longa vita brevis

Meitä katsojia varoitetaan ottelun alussa: ”jääkiekko on vauhdikas peli, varokaa katsomoon lentäviä kiekkoja”. Peli on vauhdikasta ja vaarallisia tilanteita syntyy yksi toisensa jälkeen. Joskus tilanne johtaa johonkin, mitä emme toivoneet.

Elämä on ihmeellinen asia. Kesken kaiken kiireen ja onnellisten hetkien sen voi ottaa uuden käänteen, joka muuttaa kaiken lopullisesti.

Minulle on käynyt niin. Ehkä sinullekin. Yhtenä päivänä, yhdessä hetkessä tapahtuu jotain, jonka vuoksi elämään on löydettävä uusi suunta. On löydettävä uusi keino elää hyvää elämää.

Näihin mietteisiin heräsin, kun työni vuoksi eteeni ilmestyi Amanda Boxtelin Ted-puhe. Amanda oli urheilevainen nuori nainen. Hän harrasti purjehdusta, tanssia ja hiihtoa. Kuten monet nuoret ihmiset, Amandakin eli elämää, jossa kuolemattomuuden tunne luo varmuutta ja rohkeutta toteuttaa unelmiaan.

Sitten koittaa päivä, jolloin kaikki Amandan elämässä muuttuu. Tuossa pienessä surullisessa hetkessä hiihto-onnettomuus murtaa selkärangan. Sairaalassa Amanda kuulee lääkäriltä kauhistuttavat sanat: ”sinä et enää milloinkaan kävele”.

Amandaa kuunnellessa ajatukset palaavat jääkiekkoon ja pelaajiin, jotka ilta illan jälkeen kohtaavat tilanteita, jossa loukkaantuminen on lähellä – onneksi harvoin tosiasia. Joskus – onneksi harvoin – pelaaja jää liikkumattomana makaamaan kentälle ja silloin sydän kylmenee, miten siinä kävi. Ei ole väliä onko jäällä makaava oma jokeripelaajamme vai vastustajakaverin pelaaja – pahalta tuntuu.

Onneksi useimmiten mitään todella vakavaa ei satu ja pelaaja nähdään jo muutaman pelin jälkeen matsissa mukana. Onneksi, sillä jotta otteluita voidaan voittaa, tarvitaan jokainen sankari antamaan oma ainutlaatuinen panoksensa peliin. Muistanpa taas kerran vuoden 2002 mestaruutta, jolloin ”puolet joukkueesta” oli sairastuvalla ennen playoffeja, mutta niin vain noustiin korkeimmalle paikalle, kun tupa saatiin tyhjäksi ja osaajat kehiin.

Loukkaantumisia miettiessä ei voi ohittaa Jaroslav Otevrelia. En ole varma näinkö hänen koskaan pelaavan, mutta hänen kohtalonsa koskettaa minuakin. Siinä mielessä jääkiekkokansa on yhtä suurta perhettä. Ei väliä missä joukkueessa, missä maassa – pelaajien kohtalot koskettavat meitä.

On pian kulunut 22 vuotta sitten, kun Otevrel halvaantui törmätessään pää edellä toiseen pelaajaan. Tapaus hiljentää vieläkin. Miten noin vaarattomalta näyttävästä tilanteesta voi tulla niin suuri vaurio? Ihminen on hauras kaiken voimansa keskellä.

Porilaisyleisö on fantastista. Onnettomuuden 20-vuotismuistopäivän kunniaksi he järjestivät tifon #89 kunniaksi. Joukossa oli varmasti heitäkin, jotka eivät olleet nähneet Otevrelia tositouhussa pelissä, mutta yhteisön DNA on vahva, se ulottuu yli sukupolvien – muistot ja kunnioitus elävät tarinoissa ja yhteisten hetkien tunnelmissa.

Otevrel palaa Poriin kunniavieraana. Olen ajatuksissani mukana tuossa ottelussa ja iloitsen porilaisten kanssa ässätähden kotiinpaluusta.

Otevrelin ja Amandan tarinat eivät ole onnetonta kertomaa. Molemmat ovat saaneet teknologiasta apua. Jaroslav liikkuu pyörätuolin avulla ja sanoo elävänsä hyvää elämää. Hän seuraa jääkiekkoa ja toivoo oman joukkueensa menestystä – aivan kuin me muutkin. Iltasanomien haastattelussa parin vuoden takaa hän kertoo toivovansa, että PSG Zlin, hänen joukkueensa pärjäisi playoffeissa, ”mutta saa nähdä”, hän toteaa – ihan niin kuin mekin.

Amanda on noussut pystyyn robottienjalkojen avulla. Tedtalkissa nähdään itkettävä hetki, kun Amanda nousee pyörätuolista seisomaan. Yleisö nousee spontaanisti ylös ja taputtaa hurjasti. Minulle nousee tippa silmään. Elämä voi kantaa, vaikka välillä usko horjuu.

Amanda sanoo: ”aina emme voi valita matkaamme, välillä matka valitsee meidät”.  

Tervetuloa Suomeen Jaroslav Otevrel! 

Partners of the KHL Championship 2017/2018